Alice in Chains

Alice in Chains on yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka kitaristi Jerry Cantrell ja rumpali Sean Kinney perustivat Seattlessa Washingtonissa vuonna 1987. Yhtyeen alkuperaisen kokoonpanon taydensivat basisti Mike Starr, jonka korvasi yhtyeeseen vuonna 1993 liittynyt Mike Inez,^[1] seka laulaja Layne Staley, jonka aiemmalta, Alice N' Chains -nimiselta glam metal -yhtyeelta Alice in Chains peri nimensa. Alice in Chains hajosi Layne Staleyn kuoleman jalkeen vuonna 2002, mutta vuonna 2005 yhtyeen muut jasenet palasivat yhteen ja jatkoivat soittamista uuden laulajan, William DuVallin kanssa.^[2]

Alice in Chains yhdistetaan usein tiiviisti grunge-tyylilajiin, mutta yhtyeen musiikissa on lasna vaikutteita myos esimerkiksi heavy metalista. Eras yhtyeen tummanpuhuvaksi ja raskaaksi luonnehditun soundin keskeisimmista elementeista on laulaja Layne Staleyn, seka myohemmin William DuVallin, ja kitaristi Jerry Cantrellin yhdessa laulamat harmoniat.^[1][3] Alun perin vain taustoja laulaneen Jerry Cantrellin rooli yhtyeen toisena laulajana kasvoi vuoden 1992 akustisen EP-levyn Sap tekemisen myota.^[3]

Alice in Chains nousi kansainvaliseen suosioon 1990-luvun alussa, ja yhtyeesta tuli eras aikansa merkittavimmista grunge- ja rockyhtyeista.^[2] 1990-luvulla yhtye levytti kolme studioalbumia: Facelift (1990), Dirt (1992) ja Alice in Chains (1995). Laulaja Layne Staleyn yksityiselaman vaikeudet, kuten esimerkiksi vaikea paihderiippuvuus,^[4] kuitenkin varjostivat yhtyeen uraa ja pakottivat yhtyeen lopettamaan keikkailun vuonna 1996.^[2][5] Alice in Chainsin ura paattyi valiaikaisesti Staleyn kuoltua vuonna 2002, mutta yhtyeen elossa olevat jasenet palasivat yhteen vuonna 2005,^[5] ja Staleyn paikan yhtyeen keulilla otti vuonna 2006 William DuVall.^[2] Yhtye on sittemmin julkaissut kolme uutta studioalbumia, joista uusin on Rainier Fog (2018).

Alice in Chainsin levyja on myyty kansainvalisesti yli 30 miljoonaa kappaletta, joista yli 14 miljoonaa pelkastaan Yhdysvalloissa. Yhtye on julkaissut urallaan yhteensa kuusi studioalbumia, kolme EP-levya ja livealbumia, nelja kokoelma-albumia, kaksi DVD-tallennetta seka 32 singlea ja 43 musiikkivideoa. Yhtyeen singleista yhteensa 18 on noussut Yhdysvalloissa Mainstream Rock -singlelistalla kymmenen parhaan joukkoon,^[6] ja viisi edelleen ykkossijalle.^[6] Yhtye on ollut myos ehdokas Grammy-palkinnon saajaksi yksitoista kertaa.

Vuoden 1990 heinakuussa levy-yhtio Columbia Records julkaisi Alice in Chainsin ensimmaisen EP-levyn We Die Young, jonka oli tuottanut Dave Jerden. EP koostui kolmesta kappaleesta, ja sen nimikkokappale "We Die Young" soi ahkerasti metallimusiikkia soittaneilla radiokanavilla. EP:n hyva vastaanotto sai Columbia Recordsin vauhdittamaan myos Alice in Chainsin esikoisalbumin Facelift tekoa.

Faceliftin tuotti sita edeltaneen EP-levyn tavoin Dave Jerden, ja albumi julkaistiin 21. elokuuta 1990. Kitaristi Jerry Cantrellin mukaan albumille pyrittiin luomaan "tunnelmallinen aura", joka oli "suora seuraus Seattlen haurastuneesta ilmapiirista ja tunnelmasta". We Die Young -EP:n luomasta hyvasta lahtokohdasta huolimatta Facelift ei kuitenkaan osoittautunut valittomasti menestykseksi, silla albumi myi ensimmaisen puolen vuoden aikana alle 40 000 kappaletta. Ratkaiseva kaanne albumin kannalta tapahtui, kun Music Television otti "Man in the Box" -singlen musiikkivideon paivittaiseen ohjelmistoonsa.^[7] "Man in the Box" nousi Yhdysvalloissa Album Rock Tracks -listan sijalle 18,^[6] ja seuraava single "Sea of Sorrow" sijalle 27.^[6] Singlejulkaisujen menestys kasvatti Faceliftin suosiota huomattavasti, ja albumi myi seuraavien kuuden viikon aikana Yhdysvalloissa yli 400 000 kappaletta. Albumi saavutti vuoden 1991 kesalla korkeimman sijoituksensa Billboard 200 -albumilistalla nousten sijalle 42.^[8]

Facelift sai hyvan vastaanoton myos kriitikoiden keskuudessa. Esimerkiksi AllMusicin Steve Huey on sanonut albumin olevan "yksi tarkeimmista levytyksista grunge- ja vaihtoehtoisen rockin yleison perustamisessa hard rock- ja heavy metal -kuuntelijoiden keskuudessa".^[9] Van Halen -yhtyeen laulaja Sammy Hagar on sanonut kutsuneensa Alice in Chainsin kiertueelle Van Halenin kanssa nahtyaan "Man in the Boxin" musiikkivideon esityksen Music Televisionilla.

Recording Industry Association of America sertifioi Faceliftin myyneen kultalevyyn oikeuttavat puoli miljoonaa kappaletta vuoden 1991 syyskuussa. Siita tuli ensimmainen kultalevyn saavuttanut Seattlen grunge-liikkeen albumi. Sittemmin se on saavuttanut Yhdysvalloissa kolminkertaisen platinalevyn, eli kolmen miljoonan myydyn kappaleen, rajan. Vuonna 1992 yhtye oli ehdokas parhaan hard rock -esityksen Grammy-palkinnon voittajaksi kappaleella "Man in the Box", mutta se havisi Van Halenin albumille For Unlawful Carnal Knowledge.

Faceliftin julkaisemisen tiimoilta Alice in Chains kiersi muun muassa Van Halenin, Iggy Popin, Poisonin ja Extremen lammittelijana. Vuonna 1991 Alice in Chains kiersi Clash of the Titans -kiertueella Megadethin, Slayerin ja Anthraxin lammittelijana. Vuoden 1990 joulukuussa yhtye taltioi konserttinsa Seattlen Moore Theatressa, ja se julkaistiin vuoden 1991 kesakuussa VHS-tallenteena Live Facelift. Se sisaltaa viisi yhtyeen konsertissa kuvattua kappaletta, seka kolme musiikkivideoa. Live Facelift on myynyt Yhdysvalloissa kultaa, yli 50 000 kappaletta.

Kiertue-elaman paatyttya Alice in Chains siirtyi takaisin studioon tarkoituksenaan aanittaa demoja toisen, tulevan albuminsa kappaleista. Yhtye paatyi kuitenkin levyttamaan viisi uutta akustista kappaletta, joiden tekemisen aikana rumpali Sean Kinney oli nahnyt unen, jossa yhtye oli levyttanyt Sap-nimisen EP-levyn. Yhtye paatti omien sanojensa mukaan olla "leikkimatta kohtalon kanssa", ja vuoden 1992 helmikuussa nimen Sap saanut EP nakikin paivanvalon. Sap ylitti kultalevyn rajan kahdessa viikossa. Kitaristi Jerry Cantrell kunnostautui EP:lla ensimmaisen kerran laulajana, silla han lauloi EP:n avausraidan "Brother". Myos Heart-yhtyeen Ann Wilson vieraili laulamassa EP:n kappaleissa "Brother" ja "Am I Inside", ja kappaleessa "Right Turn" puolestaan vierailivat Mudhoneyn Mark Arm ja Soundgardenin Chris Cornell.

Vuonna 1992 Alice in Chains esiintyi "baariyhtyeena" Cameron Crowen elokuvassa Singles. Yhtye levytti elokuvan soundtrackille eraan tunnetuimmista kappaleistaan, "Would?", jonka musiikkivideo palkittiin vuonna 1993 MTV Video Music Award -palkinnolla.

Vuoden 1992 maaliskuussa Alice in Chains kokoontui studioon tehdakseen seuraavan studioalbuminsa. Yhtye oli kirjoittanut uutta materiaalia ollessaan kiertueella. Uudet kappaleet olivat tyyliltaan Facelift-albumia synkempia, ja kolmestatoista kappaleesta kuudessa kasiteltiin paihderiippuvuutta. Kitaristi Jerry Cantrell kuvaili yhtyeen tehneen "paljon sieluntutkiskelua" kappaleita kirjoittaessaan, ja sanoi albumin sisaltavan paljon "rankkoja tunteita".

Yhtyeen uusi albumi sai nimekseen Dirt, ja se julkaistiin 29. syyskuuta 1992. Albumi nousi Yhdysvalloissa Billboard 200 -albumilistan sijalle kuusi,^[1] ja sita on myyty Yhdysvalloissa nelinkertaisen platinalevyn verran, mika tekee siita yhtyeen parhaiten menestyneen albumin. Dirt kerasi positiivisia arvioita myos kriitikoilta, ja esimerkiksi AllMusicin kriitikko Steve Huey kutsui albumia "valtavaksi artistilliseksi kannanotoksi" seka yhtyeen tuotannon mestariteokseksi. Guitar Worldin Chris Gill kirjoitti albumin olevan "valtava ja pahaenteinen, mutta myos aavemainen ja intiimi" seka "mahtavan synkka ja raa'an rehellinen".

Dirt-albumilta julkaistiin viisi singlea, "Would?", "Them Bones", "Angry Chair", "Rooster" ja "Down in a Hole", jotka kaikki menestyivat hyvin ja nousivat Yhdysvalloissa singlelistoilla 30 parhaan joukkoon.^[5] Itse albumi pysytteli Billboard 200 -albumilistalla lahes kahden vuoden ajan.^[5] Alice in Chains soitti albumin tiimoilta Ozzy Osbournen lammittelijana taman No More Tears -albumin kiertueella vuonna 1992. Laulaja Layne Staley loukkasi jalkansa monkijaonnettomuudessa kesken kiertueen, ja joutui esiintymaan osan kiertueesta pyoratuolissa istuen.^[1]

Basisti Mike Starr jatti yhtyeen vuoden 1993 alussa.^[1] Starr ilmoitti eronneensa yhtyeesta, koska halusi viettaa enemman aikaa perheensa kanssa ja jattaa kiertamisen vahemmalle.^[5] Kitaristi Jerry Cantrell sanoi eron syyn olleen Starrin uupumus,^[1] ja Layne Staley kommentoi vuonna 1994 Rolling Stonen haastattelussa Starrin eron johtuneen nakemyseroista; muu yhtye "halusi jatkaa tiivista keikkailua ja lehdistojuttuja, mutta Mike oli valmis lahtemaan kotiin." Vuosia myohemmin Starr kertoi, etta han sai todellisuudessa potkut yhtyeesta huumeriippuvuutensa vuoksi.^[1][5]

Alice in Chainsin uudeksi basistiksi pestattiin Mike Inez, joka oli soittanut aiemmin Ozzy Osbournen yhtyeessa ja johon yhtye oli tutustunut yhteisella kiertueella.^[5] Alun perin Inezin oli tarkoitus toimia Starrin tuurajana yhden, vuoden 1993 tammikuussa alkaneen Euroopan-kiertueen ajan, mutta han jaikin yhtyeen basistiksi pysyvasti, kun Starr ei enaa palannut takaisin.^[5] Euroopan-kiertueella Alice in Chains konsertoi myos Suomessa, soittaen Helsingin Tavastia-klubilla helmikuussa 1993; kyseinen konsertti jai yhtyeen ainoaksi Suomen-konsertiksi Layne Staleyn kanssa.^[1]

Vuoden 1993 huhtikuussa yhtye nauhoitti elokuvan Last Action Hero soundtrackille kaksi uutta kappaletta, "What the Hell Have I" ja "A Little Bitter". Vuoden 1993 kesalla yhtye paatti Dirt-albumia seuranneen kiertueensa keikkailuun Lollapalooza-festivaaleilla. Dirtia seurannut kiertue jai kuitenkin lopulta viimeiseksi kunnon kiertueeksi, jonka yhtye teki Layne Staleyn kanssa.^[5]

Vuoden 1994 tammikuussa Alice in Chains julkaisi akustista musiikkia sisaltaneen EP-levyn Jar of Flies, joka oli syntynyt vuoden 1993 mittavan kiertuerupeaman seurauksena sen jalkeen, kun yhtye oli Layne Staleyn mukaan "vain halunnut menna muutamaksi paivaksi studioon akustisten kitaroiden kanssa ja katsoa, mita tapahtuisi". Staleyn mukaan yhtye ei ollut suunnitellut julkaisevansa tuolloin tekemaansa musiikkia, mutta yhtyeen levy-yhtio oli pitanyt kuulemastaan ja halunnut julkaista uudet kappaleet EP-levyna. Jar of Flies oli seka ensimmainen Alice in Chains -julkaisu etta kaikkien aikojen ensimmainen EP-levy, joka nousi Yhdysvalloissa Billboard 200 -albumilistan ykkoseksi.^[5]

Rolling Stonen kriitikko Paul Evans kehui Jar of Fliesin olevan "synkan upea", ja AllMusicin Steve Huey piti EP:ta "samanaikaisesti hillityn hammastyttavana, tuskallisen upeana ja ahdistavan surumielisena". EP-levyn singlesta "No Excuses" muodostui yhtyeen uran ensimmainen listaykkonen Yhdysvalloissa Mainstream Rock -listalla. EP:n toinen single "I Stay Away" nousi listan sijalle kymmenen, ja kolmas ja viimeinen single "Don't Follow" sijalle 25. Jar of Flies on ylittanyt Yhdysvalloissa kolminkertaisen platinalevyn rajan, ja se myi Yhdysvalloissa vuonna 1994 yli kaksi miljoonaa kappaletta. Se oli myos ehdokas kahteen Grammy-palkintoon.

Layne Staley hakeutui vuonna 1994 vieroitushoitoon paastakseen irti heroiinista. Yhtyeen oli maara soittaa vuoden 1994 kesalla Metallican, Suicidal Tendenciesin, Danzigin ja Fightin kanssa, seka Woodstock-festivaaleilla. Staley kuitenkin retkahti heroiiniin uudelleen ennen kiertueen alkua, ja yhtyeen oli pakko perua kaikki vuoden 1994 kiertue- ja keikkasuunnitelmansa. Staleyn kunto oli niin huono, etta Alice in Chains joutui jaamaan puolen vuoden tauolle.^[5] Rumpali Sean Kinney kommentoi myohemmin vuonna 1996 Rolling Stonen haastattelussa, etta jos yhtye olisi tuolloin jatkanut normaalia toimintaansa, se olisi hyvinkin saattanut tuhoutua tien paalle koko maailman katsellessa.^[5]

Alice in Chainsin tauon aikana vuonna 1995 Layne Staley liittyi mukaan grungen superyhtyeeseen Mad Season, jossa vaikuttivat Pearl Jam -kitaristi Mike McCready, The Walkabouts -basisti John Baker Saunders ja Screaming Trees -rumpali Barrett Martin. Mad Season julkaisi yhden albumin, jonka single "River of Deceit" nousi Mainstream Rock -listan kakkossijalle.

Vuoden 1995 kevaalla Alice in Chains aloitti kolmannen albuminsa aanittamisen Bad Animals -studiossa tuottaja Toby Wrightin kanssa. Aanittamisen aikana varhainen versio uudesta kappaleesta "Grind" vuosi radioon, jossa se sai paljon soittoa. Yhtye julkaisi kappaleen virallisesti vuoden 1995 lokakuussa hillitakseen kappaleen laitonta nauhoittamista ja levittamista eteenpain.

Alice in Chainsin nimikkoalbumi, 7. marraskuuta 1995 julkaistu Alice in Chains debytoi Yhdysvalloissa albumilistan ykkosena ja on sittemmin ylittanyt kolminkertaisen platinalevyn myynnin. Albumilta julkaistiin nelja singlea: "Grind", "Again", "Over Now" ja "Heaven Beside You", joista kolmessa lauloi Jerry Cantrell. Albumin jatkoksi yhtye julkaisi joulukuussa videotallenteena pseudodokumentin The Nona Tapes, jossa yhtyeen jasenia haastatteli Jerry Cantrellin nayttelema journalisti Nona Weisbaum. Yhtye kuitenkin paatti, ettei se lahtisi Alice in Chainsin tiimoilta lainkaan kiertueelle, mika lisasi jo entuudestaan vahvoja huhuja yhtyeen heikosta tilanteesta ja Layne Staleyn huumeidenkaytosta.

Yhtye palasi julkisuuteen vuoden 1996 huhtikuussa, kun se soitti ensimmaisen konserttinsa kahteen ja puoleen vuoteen Music Televisionin televisio-ohjelmassa MTV Unplugged. Yhtye soitti ohjelmassa monia tunnetuimmista kappaleistaan, seka uuden, Jerry Cantrellin laulaman kappaleen "The Killer is Me". Esitys julkaistiin kesalla 1996 Billboard 200 -albumilistan sijalle kolme nousseena livealbumina, seka videotallenteena. Unpluggedin jalkeen Alice in Chains vieraili viela Saturday Night Specialissa soittamassa kappaleen "Again", seka The Late Show with David Lettermanissa, jossa se esitti kappaleet "Again" ja "We Die Young".

Vuonna 1996 Alice in Chains soitti viela nelja konserttia Yhdysvalloissa, kun yhtye lammitteli alkuperaiseen kokoonpanoonsa palannutta Kiss-yhtyetta Alive/Worldwide Tour -kiertueella. Neljas konsertti, joka jarjestettiin Kansas Cityssa 3. heinakuuta 1996, jai Layne Staleyn viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi yhtyeen laulajana. Hieman konsertin jalkeen Staley otti yliannostuksen heroiinia ja joutui sairaalaan; Staley toipui tapahtuneesta, mutta Alice in Chains oli jalleen pakotettu tauolle.

Vaikkei Alice in Chains koskaan virallisesti hajonnutkaan, Staleysta tuli erakko joka poistui harvoin seattlelaisesta asunnostaan sen jalkeen, kun hanen entinen morsiamensa Demri Parrott kuoli huumeiden yliannostukseen 29. lokakuuta 1996^[10]. "Huumeet toimivat minulle vuosia", Staley kertoi Rolling Stone -lehdelle helmikuussa 1996, "ja nyt ne kaantyvat minua vastaan ... nyt kavelen helvetin lapi ja tama on syvalta. En halunnut fanieni ajattelevan, etta heroiini oli siistia. Mutta sitten fanit ovat tulleet luokseni ja osoittaneet peukkua ja kertoneet olevansa pilvessa. Juuri sita en halunnut tapahtuvan...^[11]"

Koska Cantrell ei pystynyt jatkamaan uuden Alice in Chains -materiaalin parissa, han julkaisi ensimmaisen sooloalbuminsa Boggy Depot vuonna 1998, jolla soittivat myos Sean Kinney ja Mike Inez^[12]. Cantrell ja Kinney olivat mukana myos Metallican vuoden 1998 albumilla Garage Inc vierailevina muusikkoina kappaleessa Tuesday's Gone, joka oli Lynyrd Skynyrdin cover^[13].

Lokakuussa 1998 Staley liittyi jalleen yhteen Alice in Chainsin kanssa aanittaakseen kaksi uutta kappaletta, "Get Born Again" ja "Died". Nama kappaleet olivat alkujaan tarkoitettuja Cantrellin seuraavalle sooloalbumille, mutta yhtye tyosti ne uudelleen ja julkaisi ne Music Bank -nimisella box-set-kokoelmalla syksylla 1999. Kokoelma sisaltaa 48 kappaletta, mukaan lukien harvinaisuuksia, demoja seka aiemmin julkaistuja albumikappaleita ja singleja^[14]. Yhtye julkaisi myos 15 kappaletta sisaltavan kokoelmalevyn Nothing Safe: Best of the Box, joka toimi "esimakuna" Music Bankin sisallosta. Yhtye julkaisi myos Live-nimisen livealbumin 5. joulukuuta 2000, jota seurasi toinen kokoelmalevy Greatest Hits vuonna 2001^[15].

Marraskuussa 1998 Staley aanitti coverin Pink Floydin kappaleesta Another Brick in the Wall Class of '99 -superyhtyeen kanssa. Superyhtyeeseen kuuluivat kitaristi Tom Morello Rage Against the Machinesta, basisti Martyn LeNoble ja rumpali Stephen Perkins Porno for Pyrosista ja Jane's Addictionista seka kosketinsoittaja Matt Serletic. Kappale oli mukana samana vuonna ilmestyneen Kauhun oppitunnit -elokuvan soundtrackilla^[16].

Sean Kinney ja Queensryche-kitaristi Chris DeGarmo perustivat uuden Spys4Darwin-yhtyeen kierrettyaan Cantrellin sooloyhtyeen mukana vuonna 1998. Mike Inez ja Spongen laulaja Vin Dombroski liittyivat superyhtyeeseen pian perustamisen jalkeen. Yhtye julkaisi vuonna 2001 ensimmaisen ja ainoan levytyksensa, joka oli 6-raitainen Microfish-EP^[17]. Kesakuussa 2001 Mike Inez liittyi Zakk Wylden Black Label Society -yhtyeeseen Ozzfestin jaljella oleville paivamaarille basisti Steve Gibbin lahdettya terveyssyista^[18]. Inez liittyi yhtyeeseen uudelleen vuonna 2003 sen lansirannikon ja Japanin-kiertueelle^[19].

Jerry Cantrell sai valmiiksi toisen Degradation Trip -studioalbuminsa vuoteen 2002 mennessa. Vuonna 1998 savelletyn albumin sanoitukset keskittyivat vahvasti siihen, minka Cantrell naki Alice in Chainsin rappiona. Tama rappio oli edelleen ilmeista albumin lahestyessaan julkaisuaan kesakuussa 2002. Cantrell kuitenkin kommentoi asiaa saman vuoden maaliskuussa seuraavasti: "Olemme kaikki viela olemassa, joten on mahdollista, etta [Alice in Chains] voisi tehda jotain jonain paivana, ja toivon taysin, etta jonain paivana teemme niin.^[20]"

Pohdiskellessaan yhtyeen hiljaiseloa haastattelussa vuonna 2011 Sean Kinney sanoi, ettei Staley ollut ainoa, joka taisteli riippuvuutta vastaan. "Han oli keskipiste, kuten laulajat ovat. He nostivat hanet siksi esiin. Mutta totuus oli, etta se koski melkein kaikkia. Minulla oli ehdottomasti kasi tiukasti ratissa, kun lahdimme alas jyrkanteelta. Syy siihen, etta vetaydyimme - lopettaminen kun on kaksi levya listaykkosena, se ei ole kovin hyva siirto uralle - mutta teimme sen, koska rakastamme toisiamme emmeka halunneet kuolla julkisuudessa. Ja tiedan varmasti sydamessani, etta jos olisimme jatkaneet, en olisi nyt puhelimessa puhumassa sinulle. En olisi selvinnyt. En vain olisi.^[21]"

Taisteltuaan vuosikymmenen huumeriippuvuutta vastaan, Layne Staley loydettiin kuolleena asunnostaan Seattlesta 19. paiva huhtikuuta 2002. Ruumiinavaus- ja toksikologiaraportin mukaan Layne kuoli otettuaan speedballia, joka on heroiinin ja kokaiinin sekoitus. Raportissa todettiin Staleyn kuolleen huhtikuun 5. paivana eli kaksi viikkoa ennen ruumiin loytamista^[22]. Cantrell omisti kahta kuukautta myohemmin ilmestyneen Degradation Trip -sooloalbuminsa Staleyn muistolle^[23]. Mike Starr vaitti myohemmin Celebrity Rehab -ohjelmassa olleensa viimeinen henkilo, joka naki Staleyn elavana. Han myonsi tunteneensa syyllisyytta, ettei ollut soittanut hatanumeroon kun Staley oli varoittanut hanta siita. "Kunpa en olisi ollut niin pollyssa bentsoista [sina iltana], en olisi vain kulkenut ovesta ulos", Starr sanoi^[24].

Staleyn kuoleman jalkeen Mike Inez liittyi Heartiin ja kiersi yhtyeen kanssa vuodesta 2002 vuoteen 2006^[25]. Jerry Cantrell teki yhteistyota eri artistien kanssa, kuten Heart^[26], Ozzy Osbourne^[27] ja Damageplan^[26]. Vuonna 2004 Cantrell perusti Cardboard Vampyresin The Cult -kitaristin, basistin ja rumpalin Billy Duffyn, Chris Wysen ja Josh Howserin seka Motley Crue -laulaja John Corabin kanssa^[28].

Lokakuun 22. paivana 2004 Sony BMG lopetti Alice in Chainsin levytyssopimuksen, mika tapahtui 15 vuotta levytyssopimuksen solmimisen jalkeen vuonna 1989^[16].

Vuonna 2005 Sean Kinney sai idean hyvantekevaisyyskeikan jarjestamisesta vuoden 2004 Intian valtameren maanjaristyksen uhrien hyvaksi. Kinney soitti Alice in Chainsissa soittaneille kavereilleen, ja muille ystavilleen musiikkiteollisuudessa, kuten Alice in Chainsin entisele managerille Susan Silverille. Kinney yllattyi idean saamasta innokkaasta vastauksesta.^[29] 18. helmikuuta 2005 Jerry Cantrell, Mike Inez ja Sean Kinney palasivat yhteen ensimmaista kertaa yhdeksaan vuoteen K-Rock Tsunami Continued Care Relief Concertissa Seattlessa.^[30] Tapahtumaa varten kootussa yhtyeessa oli laulajana Damageplanin Pat Lachman, seka muita erikoisvieraita kuten Toolin Maynard James Keenan ja Heartin Ann Wilson.^[30] Muutama kuukausi tapahtuman jalkeen yhtye soitti Susan Silverille ja Cantrellin managerille Bill Siddonsille, ja he sanoivat haluavansa kiertaa taas Alice in Chainsin nimella.^[31]

Maaliskuun 10. paivana 2006 yhtyeen jasenet esiintyivat VH1:n Decades Rock Live! -konsertissa, jonka tarkoitus oli kunnioittaa Heart-yhtyeen seattlelaisia Ann ja Nancy Wilsonia. He soittivat kappaleen "Would?" Panteran ja Downin laulaja Phil Anselmon ja Guns N' Rosesin ja Velvet Revolverin basisti Duff McKaganin kanssa. Kappaleen lopuksi Cantrell omisti konsertin Layne Staleyn ja Pantera-kitaristi Dimebag Darrellin muistolle. He soittivat myos kappaleen "Rooster" Comes with the Fallin laulajan William DuVallin ja Ann Wilsonin kanssa.^[32][33] Konserttia seurasi lyhyt Yhdysvaltojen klubikiertue "Finish What We Started", useita festivaalikeikkoja Euroopassa, ja lyhyt kiertue Japanissa. Duff McKagan liittyi yhtyeeseen taas mukaan paluukiertuelle, soittaen rytmikitaraa joillakin kappaleilla. Kiertueen aikana yhtye naytti 5-minuuttisen tribuuttivideon Staleylle vaihtaessaan soittimensa akustisiin.^[34][35]

Paaartikkeli: Alice in Chainsin diskografia

• Facelift (1990)
• Dirt (1992)
• Alice in Chains (1995)
• Black Gives Way to Blue (2009)
• The Devil Put Dinosaurs Here (2013)
• Rainier Fog (2018)

• Alice in Chains esiintyi alkuperaisessa kokoonpanossaan Helsingin Tavastia Klubilla 10. helmikuuta vuonna 1993.
• Vuonna 2006 yhtye kavi comeback-kiertueillaan myos Provinssirockissa Seinajoella.
• 7. elokuuta vuonna 2010 bandi esiintyi Porin Kirjurinluodolla jarjestettavilla Sonisphere-metallifestivaaleilla.
• 13. heinakuuta vuonna 2014 bandi esiintyi Ilosaarirockissa Joensuussa.
• 15. kesakuuta 2019 Oulu - Energia Areena^[36]
• 16. kesakuuta 2019 Helsingin Kaisaniemen puisto^[36]

• Alice In Chainsin viralliset sivut
• Alice in Chains Ylen Elavassa arkistossa

• Alice in Chains

• Sivut, jotka kayttavat EasyTimeline-laajennusta
• Small-elementtia kayttamattomat tarkenteelliset tietolaatikot
• Musiikkiin liittyvat artikkelit
• Seulonnan keskeiset artikkelit